Synnyin vuonna 1983. Ah, kultainen 80-luku! Ah on muuten sanana aivan ylittämätön. Miten muuten elämää voisi kuvata, kuin sanomalla "Ah, elämää!"? Lausujan vastuulle jäävät äänenpainot. Tarkastelkaamme ah-sanan käyttöä esimerkin avulla. Julia: "Ja mielelläni, ah, niin mielelläni Puheeni kieltäisin: vaan muodot pois! Mua rakastatko?" Tässä ah-sana toimii julki lausuttavan asian merkityksellisyyttä ja ainutkertaisuutta korostavana elementtinä. Shakespeare tunnetusti tiesi mistä naruista vetää. Mutta pysykäämme asiassa. 90-luku. Isäni on keksijätyyppiä. Hän on kehitellyt ah-sanasta jalostuneemman muodon: äh. 90-luvun alussa laman kouraistessa kansakuntaa oli siis ah vaivihkaa muuttunut äh:ksi. Äh ei kaivannut sanoja ympärilleen vaan toimi käytännöllisesti katsoen lähes itsenäisenä entiteettinä.
Vuosikymmenen lähetessä loppuaan äh neutralisoitui hieman ja vakiintui useaksi vuodeksi armollisempaan diminutiivimuotoon eäh. Häkkinen oli maailmanmestari, ja ähiseminen sellaisena kansallista identiteettiä heijastelevana sosiaalisen kanssakäymisen erityispiirteenä kuin se koko alkuvuosikymmenen ajan oli totuttu tuntemaan, menetti merkitystään. "Katsokaa: Suomipoika tanssii ja ruokopilli soi!", huudettiin Espoon Keilaniemessä lokakuussa 1999. Saatettiin palata taas alkuperäiseen muotoon ah. Nokiasta saammekin oivan aasinsillan nykyhetkeen.
Minulle sattui kummia: kännykkäni tipahti vessanpönttöön juuri kun olin vetänyt nupista kakkostarpeen päätteeksi. Tämä aika on opettanut minulle sen, että pysähtyä ei saa, kaikki aika on käytettävä hyödyksi. Mutta mitä on tuo hyöty? Foneettisesti tarkasteltuna tulee mieleen, että hyötyhän on sitä kikkuraista nöyhtää, mitä höylätessä varisee lattialle. Joka tapauksessa tilanne oli se, että puhelimeni kolisteli pitkin putkistoa kohti suurta viemärikaivoa, jonka yllä me päivittäin ajamme raitiovaunuilla virastoihin. Haluan elää siinä uskossa, että on yksi iso viemärikaivo, johon kaikki putket johtavat. Kuvitelmissani se sijaitsee jossain Kaisaniemen puiston tietämillä. Siellä lilluvat tekstiviestini, jotka siis ovat tämän päivän kirjeenvaihtoa.
Ostin taannoin divarista Eino Leinon kirjeet L. Onervalle. Minun lapseni ostavat digarista Ilkka Kanervan tekstiviestit J. Tukiaiselle. Koin outoa luopumisen haikeutta. Koko episodissa oli kohtalonomaisuus niin kouriintuntuvasti läsnä, että päätin olla ennalta määräämättömän ajan kokonaan ilman puhelinta. Kukaan ei soittaisi. Huolestuisivatko ystäväni? Tulisivatko ovelle kolkuttelemaan ja haistelemaan postiluukusta? Säikäyttäisinkö heidät huutamalla madalletulla äänellä: "Ah, antakaa minun kuolla, nyt olen saanut elää riittämiin. Tämä on toiveitteni päätepiste. Oi siunattu hetki!"? Outoon pyhyyden tunteeseen sekoittui hiljalleen kotoisaa naurettavuutta, ja päätin palata asiaan aamulla.
